Suunnitelma pysyi loppuun saakka salassa - luultavasti sen vuoksi, että se oli niin uskomaton, että se olisi yhtä hyvin voinut olla julkinen. Kaupunki oli päätetty jakaa kahtia. Miten se onnistuisi, kun kaupungissa oli melkein neljämiljoonaa asukasta. Jos infrastruktuuri revittäisiin, kaupunki kuolisi. Länsiliittoutuneiden hallinnoima osa kaupunkia oli suojattava muurilla.
Muuta keinoa ei ollut. Kansa karkasi lähteen yhtä kiihtyvää vauhtia. Toukokuussa 1961 länteen pakenijoita oli melkein 18000, kesäkuussa 19000 ja heinäkuussa tuhat päivässä.
Suunnitelma piti olla yllätys sekä länsivalloille että itäsaksalaisille.
Ja sitä se olikin. Kun berliiniläiset menivät yöunilleen lauantaina elokuun 12. päivänä 1961, tuhannet poliisiyksiköt ja tehdastaisteluryhmät lähtivät Itä-Berliinin kasarmeilta ja kentiltä liikkeelle. Katuvalot sammutettiin. Vyöhykerajalle komennettiin vartiomiehiä kahden metrin välein. Kaikki rajan yli kulkevat 193 katua suljettiin piikkilangoilla ja panssarivaunuesteillä. Kymmeniä asemia rajalla suljettiin ja sinetöitiin.
Sunnuntai aamuna berliiniläiset havahtuivat karuun todellisuuteen. Berliinejä oli nyt kaksi, eikä niiden välillä voinut enää liikkua vapaaksi. Päivää kutsuttiin piikkilankasunnuntaiksi.
Kun piikkilankasunnuntaista oli kulunut 28 vuotta, 2 kuukautta, 27 päivää, muuri murtui yhtä yllättäen kuin se oli syntynytkin.
Syytkin olivat tuttuja. DDR:n talous oli romahtamispisteessä, ja kansalaiset pakenivat maasta joukouttain.
Elokuun 13. päivä 1961 Christoph Hein oli koulusta lomalla. Sen jälkeen ei kouluun menty. Nousi seinä vastaan, Christophelle, joka oli tuolloin 17-vuotias.
Berliinin muuri rakennettiin.
"Lapselle ja nuorella on tarve kuulua joukkoon, heille ulkopuolelle jääminen on vaikeata. Mutta jonain päivänä asia täytyy hyväksyä ja enää en edes luopuisi tästä roolista."
"Historia rankaisee niitä, jotka myöhästyvät uudistusten junasta". (Gorbatsov)
